Rajavartioasema ja vartiomuseo

Tässä sitä nyt ollaan. Raatteen tien päässä. Enää on käymättä vartiomuseo ja muistaakseni yksityinen näyttely samassa pihassa. Tässä niistä muutama kuva:

Me itse asiassa luultiin Tapsan kanssa, että puomin takana alkaisi Venäjä, mutta kyllähän siinä on vielä pitkä pätkä tietä ennen kuin pitää puhua venäjää.


Kuvassa ennen talvisotaa rajavartioaseman luona sijainnut portti ja Tapsa kurkkimassa nykyisen puomin yli.

Kolmannen armeijakunnan jatkosodan muistomerkki.

Huomasin, että en ole ottanut rajavartioasemalta ulkoa valokuvia muuten kuin edellä olevasta puomista. Olisi pitänyt, koska vartiomuseo on ainoa ennen sotia rajavartiolaitoksen rakentama vartiorakennus, joka on säilynyt nykypäivään. Rakennus on entisöity vuoden 1939 ulkoasuun ja myös sisätilat esittävät saman vuoden tilannetta.

Pari kuvaa pihassa olleesta yksityisestä museosta. Tapsa ja Emma. Tässä museossa oli mukavaa, kun sai koskea aseisiin, kun muualla sai tyytyä katselemaan niitä lasiseinämän lävitse.

Emma on saanut nimensä 30-luvun suomalaisen iskelmän ja äänilevyä muistuttavan rumpulippaan (jonka kansi pyörii ammuttaessa) synnyttävän mielleyhtymän vuoksi. Näitä aseita saatiin niin monta sotasaaliiksi, että ne syrjäyttivät suomalaisen Lahti-Saloranta M/26 pikakiväärin. Emmat säilyivät puolustusvoimien käytössä 1990-luvulle saakka.

VTT ja Keksintösäätiö ovat arvioineet Suomi-konepistoolin erääksi merkittävimmistä suomalaiskeksinnöistä. Sitä käytettiin kymmenien vuosien ajan, kunnes rynnäkkökiväärit alkoivat yleistyä. Sitä pidettiin osatekijänä siihen, että Suomen lukumäärältään pienet joukot pärjäsivät talvisodassa puna-armeijaa vastaan.


Nämä pari kuvaa ovat Raatteen vartiomuseosta. Tämä onkin sitten viimeinen paikka, jossa käytiin tällä reissulla. Tai itse asiassa Tuurin kyläkauppa oli viimeinen, jossa kävimme, mutta sitä en ehkä laske nyt mukaan, kun ei kuulu eikä sovi tähän tarinaan.

Kuvassa on vartioasemalla käytettyä puvustoa. Kuulimme tarinan, jonka mukaan vartiopaikalla oli muutama mies päivystämässä, kun venäläiset tulivat rajan yli. Yksi miehistä havaitsi lähestyvät venäläisjoukot, ja juoksi sisälle ilmoittamaan muille. Muiden juostessa pakoon, yksi mies jäi vielä asemalle soittamaan ja ilmoittamaan, että suuri joukko venäläisiä on tulossa, jonka jälkeen hän repäisi puhelimen seinästä, ja lähti juoksemaan Raatteentietä pitkin.

Raatteen rajavartioaseman punkat särmästi pedattuna. Näissä ei ole ihan hetkeen maattu.


Niin olivat venäläiset päässeet viimeisen miehen lähelle, että olivat nähneet hänen juoksevan, ja yrittivät ampua, siinä kuitenkaan onnistumatta.


Kun venäläisen menivät asemalle sisälle, keittiössä odotti höyryävä puuro ja kuuma kahvi.


Että niinkin kiire oli vartiomiehillä tullut.


Tähän kuvaavaan tarinaan onkin hyvä päätellä mun ja Tapsan tarinointi tältä reissulta. Näitä tarinoita olisin halunnut enemmän tältä reissulta kerrottavaksi, mutta ikävä kyllä niitä oli kovin vähän.

Matka kohti Raatetta jatkuu. Muistomerkkejä melkein periltä

Oon aina tiennyt, että hannunvaakuna tarkoittaa nähtävyyttä, mutta ei niitä ole sen ihmeemmin tullut seurattua tai ajateltua. Nyt kun lähestyimme itselle tärkeitä tapahtumapaikkoja, niin asiaan kiinnitti enemmän huomiota.



Matkamme kohti Raatteentietä etenee. Seuraavaksi kuvia matkalta löytyneistä muistomerkeistä.




Siinä ensimmäinen Raatteen lähettyvillä sijaitseva muistomerkki, jolla kävimme. Tällä paikalla voittamattomasta puna-armeijasta tuli vain armeija. Muistan että kurkkua kivisti kyykistyessä kunnioituksesta sotaveteraaneja kohtaa. Tämä paikka ja tästä eteenpäin kuljemmekin historiallisesti tärkeällä alueella. Täällä tapahtuneiden taistelujen vuoksi Neuvostoliitto luopui tavoitteestaan katkaista Suomi. "Meiltä voidaan kyllä vaatia, mutta paha sitä on meiltä väkisin tulla ottamaan." Tällä paikalla Neuvostoliittokin ymmärsi sen.


Suomussalmen taistelujen päämuistomerkki. Edellisen muistomerkin jälkeen me ymmärrettiin se, että kyllä meidän on pakko käydä katsomassa ihan jokainen muistomerkki, mikä matkan varrelta löytyy. Toisaalta niinhän me olimme tehneetkin. Tapsa poseeraamassa. Ei ihan niin särmä, että korkeassa polviasennossa, mutta aika lähellä kuitenkin.


Tärkeät sanat yhdestä talvisodan tärkeimmästä taistelusta. Nämä sanat ovat lähtöisin Hjalmar Siilasvuon suusta. Hän oli tunnettu erityisesti Suomussalmen taisteluiden johtajana. Tämä mies taisteli kaikkiaan viidessä sodassa, mukaan lukien myös ensimmäisen maailmansodan taistelut Saksan itärintamalla. Suomussalmen tapahtumat antoivat toivoa ja uskoa, että Suomea ei niin vain vallatakkaan. Lisäksi sotasaaliina tuli suuri määrä aseita ja varusteita, joita hyödynnettiin myöhemmin tehokkaasti.


Tämä "liekkipatsas" on Suomussalmen taistelujen päämuistomerkki. Sen on suunnitellut niinkin nimekäs kaveri kuin Alvar Aalto. Huomatkaa siis, että kaksi edellistä kuvaa, ja seuraava, ovat myös samasta patsaasta. Tarvitsi ottaa kuva monesta suunnasta, kun joka sivulla oli jotain katsottavaa.








Tässä vielä kuva muistomerkin päällä olleesta kartasta. Kartta oli isompi kuin kuvasta näkyy, ja sitä oli tosi vaikea saada kokonaan kuvaan. En oikein kehdannut nousta muistomerkin päälle seisomaankaan.







Ukrainalainen muistomerkki. Tämä muistomerkki on pystytetty ukrainalaisen 44. divisioonan muistoksi. Se tuhottiin lähes viimeiseen mieheen. Divisioonaa voisi ehkä nimittää jopa eräänlaisiksi valiojoukoiksi, vaikkakin miesten motivaatio hyökätä suomalaisia vastaan oli hieman hakusessa, ja miehistön varustus ei ollut sopiva Suomen keleihin. Vaikka divisioona oli miesluvultaan sekä raskaalta aseistukseltaan täysin ylivoimainen, suomalaiset onnistuivat päihittämään tämän erikoisjoukon, ja se loi suomalaisille uskoa, ettei peli ollut vielä menetetty.


Vienan vapaussoturien ja pakolaisten muistomerkki. Tämä muistomerkki löytyi Raatteen portin pihasta. Suomen sisällissota on vielä tänä päivänäkin monelle todella arka aihe, kun naapurit ja veljet saattoivat joutua asettumaan vastakkain. Todella raakoja tekoja tekivät molemmat puolet toisilleen. Vankileireillä olleita kohdeltiin todella huonosti. Valkoiset telottivat punaisia vielä sotatoimien päätyttyäkin. Suomalaisia menehtyi suuri määrä, kummaltakin puolelta ja puolueettomiakin, mutta punaisia kuoli kuitenkin niin paljon enemmän. Terroritekojen vuoksi sota on kova paikka vielä tänä päivänäkin. Sota jakoi kansaa vahvasti vielä 1970-luvullakin.
Viimeinen 1918 sodan veteraaneista menehtyi 1.1.2009. Tämä mies oli Aarne Arvonen, (s.1897) jonka olen tavannut myös henkilökohtaisesti. Hän kun sattui olemaan minulle sukua. Hän taisteli Suomen Punaisessa kaartissa. Olen tainnut hänestä jotain aikaisemmin kirjoittaakkin. Tarkoitukseni on myös myöhemmin kirjoittaa Aarnesta oma juttunsa minulle luotettujen materiaalien pohjalta. Viimeinen Suomen Valkoisen armeijan veteraani, Lennart Lönnback (s.1905) menehtyi vuonna 2007.
Saksa ja Neuvostoliitto olivat vastakkain siis jo ennen toista maailmansotaa, Saksa kun tuki valkoisia ja Neuvosto-Venäjä punaisia.





Saman muistomerkin toisella puolella oli kaiverrettu laatta, joka kertoi Vienan vapaussodasta. Raatteentie toimi Vienan heimosotien ja pakolaisten valtaväylänä. Heimosotia käytiin Suomen itsenäistymisen jälkeen 1918-1922. Vielä jatkosodassa 1941-1944 aluetta suunniteltiin liitettäväksi Suomeen. Heimosodiksi kutsutaan Suomen lähialueilla käyneitä aseellisia selkkauksia. Suomen valtio ei "virallisesti" ollut mukana sodissa, mutta suomalaisia vapaaehtoisia oli mukana noin 9 000. Heimosotia käytiin, koska haluttiin yhdistää kaikki itämerensuomalaiset Suur-Suomeksi, tämä siitäkin huolimatta, että kaikki "autettavat" eivät itse sitä toivoneet. Näitä vapaaehtoisia kutsuttiin heimosotureiksi.










Tässä siis muistomerkit matkan varrelta Raatteen portille asti. Myöhemmin lisää muistomerkkejä.

Aamu Hyrynsalmella - Vankileiri

Juna-asemalta meidät neuvottiin ajamaan vanhalle vankileirille. Ajomatka ei ollut pitkä, ja vaikka alueelle ei ollutkaan opasteita, niin löysimme perille. Tämä vankileiri olisi jäänyt käymättä, ellei juna-asemalla ollut huoltomies olisi sitä suositellut. Samalla, kun kirjoitan näitä blogitekstejä, niin tarkistelen myös faktoja ja opiskelen paikoista lisää. Tästä vankileiristä en löytänyt netistä muuta tietoa kuin sen, että sellainen on ollut olemassa.

Kuvassa on saksalaisten käytössä ollutta vankileirialuetta. Ensin näimme natsien rakennuttaman Kuolemanradan, ja nyt kävimme katsomassa, että missä radan rakentaneita vankeja pidettiin. Sen verran sain salapoliisin työtä tehtyä, että ainakin osa rataa rakentaneista vangeista oli kenttärangaistusleiri III:n vankeja.

Kenttärangaistusleiri III oli jatkosodan aikainen natsi-Saksan vankileiri. Sinä aikana, kun leiri sijaitsi Suomessa, lähes puolet vangeista menehtyi tauteihin, aliravitsemukseen tai vartijoiden surmaamana.

Tämän leirin kurinpitovankeja jätettiin rakentamaan Hyrynsalmen-Kuusamon kenttärataa.

Miehet tekivät metsä- ja kaivuutöitä kenttärataa varten. Kenttärangaistusleirin järjestyksen ylläpidosta vastasi erillinen SS-osasto. Aamulla työmaalleen siirtyessä vankien oli marssittava paraatimarssia nelijonossa Erikaa laulaen. (Koska avovaimo ei tunnistanut kappaletta, mainitsen vielä, että se on varmaan saksalaisten tunnetuin marssibiisi.) Tahdissa sekoavia vartijat hakkasivat. Puut kaadettiin kirveillä, maankaivu tapahtui kuokilla ja hakuilla. Rungot siirrettiin metsästä kantamalla. Miesten vaatetus oli hyvin kehnoa, lähinnä ryysyjä. Talvellakin useimmat joutuivat tekemään töitä avokäsin, vaikka alueella oli tammikuussa 1943 30 asteen pakkasia.

Karusta ilmastosta, kovasta työstä, heikosta muonituksesta ja huonoista olosuhteista johtuen suurin osa rangaistussotilaista sairastui lyhyessä ajassa. Joidenkin lähteiden mukaan vankien määrä aleni ensimmäisen puolen vuoden aikana 550:stä noin 300:een.

Kuvassa on noin 75 vuotta vanhaa piikkilankaa.
Kenttärangaistusleiri oli tarkoitettu pääasiassa Saksan sotavoimien sotilasvangeille, jotka oli tuomittu Saksan silloisen rikoslain mukaan. Vankeja leireille tuotiin Saksassa sijaitsevasta sotilasvankilasta. Vankeja oli tarkoitus käyttää rakennustöissä, miinanraivauksessa ja ruumiiden hautaamisessa. Ohjeet määräsivät vangit sijoitettavaksi kaikkein kovimpiin töihin ja vaarallisimpiin paikkoihin sotatoimialueella. Historioitsijoiden mukaan rangaistusleirien rangaistussotilailla oli suurempi kuolleisuus ja vielä kovemmat olot kuin puna-armeijan sotavankien leireillä. Osa vangeista oli tavanomaisia rikollisia, osa karkureita, kutsuntapakolaisia, aseistakieltäytyjiä tai pasifisteja ja osa natsihallinnon poliittisia vastustajia.

Kenttärangaistusleiri III perustettiin Torgaussa Brükenkopsin sotilasvankilassa 1. elokuuta ja laivattiin Suomeen saman kuun aikana. Pietarsaaresta matka jatkui kuitenkin kävellen Taivalkoskelle.

Marssille kuolleet vangit tai ryysyissä pohjoiseen kulkevat kahlehditut vangit eivät jääneet huomaamatta paikallisväestöltä. Vankien kova kohtelu ja surmaamiset saivat aikaan valituksia viranomaisille.

Nämä ovat taas niitä paikkoja, joissa ollessa pitää olla oikeasti aiheesta kiinnostunut, jotta näistä saa jotain. Joillekkin tämä on vain aidattua metsää, mulle ja Tapsalle tämä on vanhaa vankileiriä. Paikkoja katsellessa sitä huomasi miettivänsä, että ehkä tuossa kohtaa on ollut jonkun makuupaikka, jonka on luonto vallannut yli 70 vuodessa.

 Tietysti myös Suomella on ollut sotavankileirejä. Jatkosodassa 1941-1944 suomalaiset vangitsivat noin 64 000 neuvostosotilasta, jotka sijoitettiin leireille. Sotavangit jaettiin eri ryhmiin, kuten poliittisiin vankeihin, upseereihin ja miehistöön, ja usein myös eri etnisiin ryhmiin, esimerkiksi juutalaiset olivat omana ryhmänään.

Vuonna 1942 perustettiin päämajaan erillinen sotavankitoimisto, jonka päälliköksi määrättiin eversti Sulo Malm. 1943 hallinto siirrettiin yleisesikunnan päällikön alaisuuteen. Sotavankikomentajan esikunnan päämiehenä toimi myös eversti Malm. Näiden tehtävänä oli vastata sotavankien hallinnosta.

Sotavankikomentajan esikunnan alaisuudessa toimi myös sotavankitarkastajia, joiden tehtävänä oli valvoa vankien käsittelyä, käyttöä, vartiointia ja huoltoa. Sotatoimiyhtymissä toimi sotavankiasian upseereita, jotka tekivät tarkastuksia sotatoimialueen vankimuodostelmissa. Kotialueella myös suojeluskuntapiirien komentajat olivat vastuussa piirinsä alueella olevien sotavankien kohtelusta.

Tässä todiste siitä, että minäkin olin paikalla.

Vaikka suomalaiset olivatkin tarkkoina sotavankiensa kohtelusta, natseilla ei ollut ihan sama meininki. Rangaistusvangit saattoivat joutua surmatuiksi pienimmästäkin syystä. Rangaistussotilaiden saavuttua Metsäkylän koululle, eräs vanki etuili ruokajonossa, jolloin hänet siirrettiin sivuun ja ammuttiin välittömästi. Suomalaisen silminnäkijän mukaan vankeja roikotettiin ranteistaan sidoittuina puiden varaan kiinnitetyissä poikkipuissa kuolemaan asti. Kiinni saadut karkaamista yrittäneet vangit ammuttiin paikalleen.

Jatkosodan ensimmäisenä talvena marsalkka Mannerheim oli huolissaan paitsi sotilaiden ja siviilien ravitsemuksesta myös sotavankien ruoka-annoksista. Marski piti raportteihin syvennyttyään sotavankien muonan vitamiinipitoisuutta riittämättömänä ja vaati parannuksia sotavankien oloihin. Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana marsalkka vetosikin Genevessä sijaitsevaan Kansainvälisen Punaisen Ristin komiteaan. Seurauksena Yhdysvalloista ja Sveitsistä saatiin seuraavan kahden vuoden aikana 200 tonnia elintarvikkeita ja lääkkeitä sotavangeille. Jakelu sotavankileireille tapahtui SPR:n kansainvälisen komitean ohjeiden mukaan ja heidän edustajiensa valvonnassa.

Mannerheim myös vieraili sotavankileirillä tarkastaen vankien vaatetusta ja asuinoloja, ja jopa maistoi heidän ruokaansa. Palattuaan Mikkelin päämajaan hän lähetti jokaiselle upseerivangille savukeaskin omalla kustannuksellaan. Tämä maksoi marsalkalle 9000 silloista markkaa.






Vankileiriltä jatkoimme matkaa kohti Suomussalmea ja Raatteentietä. Seuraava päivitys onkin jo ihan Raatteen portin lähituntumasta.

Aamu Hyrynsalmella - Rautatieasema ja natsien kuolemanrata

Hyrynsalmen - Kuusamon kenttärata.

Täällä meillä kävi ihan mahdottoman hyvä tuuri. Päästiin paikalle ja katseltiin vähän ympäristöä. Ei infotaulua, ei tarinaa, vaikka hieman pihalla käveltiin ja tutkittiin. Oikeastaan mikään ei kertonut paikan historiasta tai tapahtumista. Rautatieasemakin oli kiinni. Käytiin kuitenkin vähän nykimässä oven kahvaa ja se oli auki. Sisälle kurkattuamme vastaan tuli joku paikallinen huoltomies tai vastaava, ja selitettiin sitten, että olemme historiaan pureutuvalla roadtripillä, ja kysyttiin, että osaisiko hän kertoa meille jotain Kuolemanradasta ja alueen historiasta. No tämä mies sattui olemaan kohtalaisen hyväkin tarinankertoja, ja uskon että saimme tässä paikassa kuulla tarinan, jota ei missään kirjoissa luekkaan. Tästä lisää kuvateksteissä.

Kuva on  Hyrynsalmen rautatieasemalta. Täältä on alkanut natsien 1942-1944 rakentama 178 km pitkä "Kuolemanrata", jota oli rakentamassa pakkotyönä yli 3000 venäläistä sotavankia, puolalaista pakko-otettua työvelvollista ja saksalaista sotavankia. Rata rakennettiin rintaman huoltokuljetuksia varten ja sen rakentajat olivat Kenttärangaistusleiri III:n vankeja.

Vetäytyessään saksalaiset tuhosivat radan ja sen kiskomateriaali luovutettiin sotakorvauksina Neuvostoliitolle. Itse radan teki erikoiseksi se, että se oli kapearaiteinen. Sen leveys oli vain 750 mm (maailman yleisin raideleveys on 1435 mm). Myöhemmin rakennettu leveäraiteinen Hyrynsalmi-Taivalkoski osuus seurasi kenttäradan pohjaa aina Korvuan asemalle saakka.

Tämä rakennus on Hyrynsalmen rautatieasema. Sattumalta paikalla olleen "yleismies Jantusen" kertoman tarinan mukaan saksalainen upseeri ja Hyrynsalmen asemamestari ystävystyivät ja heistä tuli hyvinkin läheisiä. Kertojan mukaan jokaviikkoinen perjantai- ja ehkä lauantaipullokin avattiin ja juotiin usein yhdessä. Tämän johdosta, kun Saksa vetäytyi Hyrynsalmesta ja poltti kaikki tienoon rakennukset, juna-asema oli ainoa rakennus, joka säästettiin tuholta.

Tämä strategisestikin tärkeä pääteasema rakennettiin 1939. Saksalaiset räjäyttivät radan vetäytyessään 1944. Saksalaisella perusteellisuudella tehdyn miinoituksen takia kiskotuksen purkaminen osoittautui niin hitaaksi, että saataviaan kiirehtivälle Neuvostoliitolle annettiin radan tilalta muualta kerättyä kiskomateriaalia ja suoraan pystymetsästä tätä kiskotusmatkaa varten tehdyt kyllästämättömät ratapölkyt.

Saapuminen Hyrynsalmelle ja eväitä

Kotikaupungissa ollaan totuttu vähän jurompaan meininkiin ja välillä hieman yllättyykin, että kuinka iloisia, aurinkoisia ja ystävällisiä ihmiset muualla ovat. Jonkin matkaa Ristijärveltä ajettuamme katseltiin taas taukopaikkaa. Vähä-Lapin tieviitan hujakoilla tienposkessa oli sellainen pieni punainen kioski, jonne päätettiin pysähtyä. Saadaan kahvia ja vaikkapa jäätelöt.

Tämä kuva ei todellakaan näytä oikeita mittasuhteita, mutta kuvassa on suurin jäätelöpallo jonka olen ikinä ostanut. Jos vertaa palloa mun nyrkkiini, niin huomaa, että pallo on suurempi. Myyjäkin naureskeli, kun näki mun ja Tapsan ilmeet. Kertoi sitten, että suunnitteli mainostavansa Suomen suurimpia jäätelöpalloja, mutta siitä voisi tulla sanomista, tai joku voisi asiaan puuttua. Eikä ollut pallon hinta yhtään sen suurempi kuin missään muussakaan jäätelökioskissa. Kuulemma kylän ihmiset kuitenkin tietävät pallojen koon ja käyvät usein kioskilla jäätelöllä.

Jos siis joskus ajelet Kauhavalta Kajaaniin päin, kannattaa käydä hakemassa tästä pienestä punaisesta kioskista Suomen suurin jäätelöpallo. Lisäksi jäätelö ojennettiin leveä hymy kasvoilla ja pienellä tarinalla höystettynä.

Näitä palloja me Tapsan kanssa suosittelemme!

Kajaaniin päästyämme nälkäkin oli jo kova, ja kyseltiin paikallisilta, että minne kannattaisi mennä syömään. Huoltoasemalla meidät ohjattiin lähellä olevalle Purolan grillille.

JA TAAS! Isoin hampurilainen mitä oon ikinä syönyt! Nähnyt olen ruokahaasteissa suurempia, mutta tämä oli ihan perus hamppari. Mun puhelimessa on varmasti jotain vikaa kun se näyttää ton hampurilaisen noin pienenä, tai sitten en vain osaa, mutta se oli melkein Tapsan pään kokoinen.

No tää on vähän parempi kuva, muttei silti näytä niin isolta kuin todellisuudessa. Siis tää oli Kajaanissa ihan tavallinen reilusti alle kympin hampurilainen. Onkohan tuollapäin kaikki suurempaa? Mä söin tästä hampurilaisesta kaksi kertaa, ja loput oli pakko heittää roskiin, kun en millään jaksanut kaikkea syödä.

Näiden eväiden jälkeen matkamme jatkui kohti Hyrynsalmea. Todellakin oli maha ravittu.

Mitä lähemmäksi Hyrynsalmea päästiin, sitä vähemmän tiellä oli liikennettä. Kun olimme keskustan lähettyvillä, meitä vastaan ajoi joku nuorimies mopolla ja morjesti. Hetken kuluttua morjesti joku vastaantuleva henkilöauton kuljettaja, ja vähän myöhemmin toinenkin. Siinä kohtaa me älysimme, että tämä on todella pieni kunta, ja todennäköisesti kaikki tuntevat toisensa.

Siitä meillä lähtikin väsynyt tarina Virtasen vanhimmasta pojasta, joka teoillaan on koko ikänsä järkyttänyt kyläläisiä tekemillään hölmöyksillä. Kun Virtanen jäi kiinni tupakanpoltosta ala-asteen takapihalla, koko kylä supisi, tai kun Virtanen poltti leikkipuiston roskiksen, (tai siis oli ainoa joka jäi siitä kiinni, Virtanen kun ei ollut se penaalin terävin kynä,) niin taas riitti kylällä juoruttavaa.

Myöhemmin tarinassamme Virtanen sai seurakseen Koskisen, joka oli Virtasen paras kaveri, ja käytti aina hyväkseen hänen hyväuskoisuuttaan. Vanhempi kun oli, saikin huijattua Virtasen usein pahoille teille. Olipa Koskinen saanut järjestettyä typeryyksillä molemmat nuorisovankilaankin, jota tietysti kyläläiset paheksuivat. Virtanen oli maineeltaan kylän kovin nuorisorikollinen, Koskinen kun oli naapuripitäjän poikia.

Tässä kuvaa maisemista Hyrynsalmella. Päätettiin Tapsan kanssa että ajetaan ensimmäisenä päivänä Hyrynsalmelle asti, siitä kun on vielä n. 50 km Suomussalmelle. Ja hei, onneksi päätettiin näin! Saatiin respasta kuulla, että Hyrynsalmelle olivat natsit rakentaneet jatkosodan aikana myös Kuolemanradaksi nimetyn kenttäradan. Tästä lisää myöhemmin.

Tapsa löysi meidän ensimmäiseksi yöpymispaikaksemme tällaisen viehättävän pienen hotellin. Hyrynsalmen Gasthallassa on n.60 makuupaikkaa. Mahtava palvelu ja todella viehättävä paikka! Sauna lämmitettiin ihan meitä varten. Pyysivät soittamaan, kun alamme olemaan lähellä, että osaavat laittaa ajoissa lämpeemään. Näiltä saa halutessaan vuokrattua myös mökkejä. Talvella lähistölle aukeaa laskettelumäki ja hiihtolatujakin löytyy kuntoilijoille.

Ei ole ihan perinteiset valkoiset hotellilakanat nämä. Pistää miettimään, että mahtaakohan jokaisessa hotellihuoneessa olla erillaiset. Ei ole ihan perinteistä liukuhihnakamaa, mitä roudataan pesulasta viisi rullakkoa kerrallaan. Mahtaakohan omistaja itse pestä lakanat hotellin alakerrassa? Täytyy kyllä sanoa, että vaikka isoissa hienoissa hotelleissa on mukava yöpyä, ruoka on tasalaatuista ja huoneet kaikki yhtä kliinisen näköisiä ja on tyylikkäitä baareja ja ravintoloita, niin kyllä tällaisissa pienissä hotelleissa vain on oma viehätyksensä. Tulee tavallaan vähän sellainen fiilis, että olisi kaverilla yökylässä. Ja pisteenä iin päälle, jos nyt en aivan väärin muista, niin aamu-uninen kun olen, taisi aamupalakin olla pöydässä hieman normaalia myöhempään, että sain muutaman voikkuleivän tehtyä ennen matkan jatkumista. Sellaista harvemmin tapahtuu suurempien ketjujen hotelleissa, niitä kuitenkaan haukkumatta. Molemmissa on etunsa. Niin ja toisena etuna näin "ammattilaisen näkökulmasta" esim. alkoholituotteet, jotka olivat myynnissä, eivät olleet sidottuna sopimuksen mukaan millekkään firmalle, vaan samasta kylmähyllystä saattoi löytyä sekä Hartwallin aito ja oikea lonkero, kuin myös Koffin paras karpalolonkero.

Tässä illan viimeisiä kuvia. Saunan jälkeen olen pikkuhiljaa menossa nukkumaan. Taisin sängyssä maatessani lukea vielä muutaman sivun kirjaa, vai katsoinkohan yhden jakson jotain sarjaa. Seuraavana päivänä taas pitkä päivä tiedossa. Huomaa huippu hieno "Puman" T-paita ja mun iki-ihana kihara tukkani. Ps. Tässä kohtaa iltaa heitin ne Purolan grilliltä ostamani hampurilaisen "jämät" roskiin...


Siinä olisi nyt sitten meidän ensimmäinen päivä kerrottuna. Paljon me ekan päivän aikana ehdittiin! Alunperinhän meillä ei ollut mitään suunnitelmaa ekalle päivälle, paitsi yöpymispaikka. Mahdoinkohan keksiä tuon kaupunkien ja kuntien tutkimisen vielä jopa jo reissussa ollessamme. Tällä kertaa meillä kävi tuuri ja löysimme monta paikkaa, missä käydä. Reittikin oli valkattu osittain tuurilla. Seuraava reissumme onkin muodostunut lähinnä matkan varrella olevien paikkojen mukaan, joissa haluamme käydä, ja mistä löytyy sotahistoriaan liittyviä paikkoja ja museoita.

Kortesjärven Jääkärimuseo ja vähän maisemiakin

Seuraavaksi matkustimme Kauhavan Kortesjärvelle, josta löytyy Jääkärimuseo, joka kertoo Suomen jääkäriliikkeen vaiheista. Museossa meitä odotti nainen, joka aivan selvästi rakastaa historiaa ja puhui todella intohimoisesti ja kattavasti liikkeen synnystä, toiminnasta ja historiasta. En ole varmaankaan koskaan saanut niin hyvää opastusta mistään. Tällaisia ihmisiä pitäisi saada muihinkin museoihin. Sanomattakin on selvää, että siellä vierähti tovi jos toinenkin.

Jääkäriliike alkoi vuonna 1915. Kortesjärveltä jääkäriliikkeeseen lähti 39 paikkakuntalaista, mikä oli asukaslukuun suhteutettuna suurin määrä koko maassa. Tämän vuoksi Jääkärimuseo sijaitsee juuri Kortesjärvellä. Koko Suomesta lähti lähes 2000 nuorukaista Saksaan oppimaan sotataitoja tavoitteenaan itsenäinen Suomi. Museossa on suuri kokoelma jääkärien sukulaisten lahjoittamaa materiaalia.

Kaiken kaikkiaan 1895 vapaaehtoista aloitti jääkärikoulutuksen 1915-1918. Heistä 1261 (67 %) osallistui Suomen sisällissotaan, suurin osa valkoisten puolella, mutta muutama myös punaisten. Osallistuneista kaatui 128 (10 %) ja haavoittui 238 (19 %). Talvisotaan osallistui kaikenlaisissa puolustustehtävissä rintama- ja kotijoukoissa sekä maanpuolustuksen siviilihallinnollisissa tehtävissä 774 jääkäriä, joista kaatui 24 (3 %) sekä haavoittui 19 (2 %) Mannerheim-risti myönnettiin 20 jääkärille.


Museossa tuli esille, että Tapsan joku sukulainen oli taistellut valkoisten riveissä sisällissodan aikana. Itse kun olen sukua viimeiselle elossa olleelle punakaartilaiselle, Aarne Arvoselle. (Hän oli myös Suomen paras satavuotias ja 111-vuotiaana menehtyneenä maamme vanhin ihminen!) Tämän esiin tuleminen johtikin koko loppureissun kestäneeseen piikittelyyn puolin jos toisin. Tai totta puhuen, se piikittely ei ole oikeastaan loppunut vieläkään. Ajattelin, että kirjoitan myöhemmin Aarnesta oman erillisen jutun blogiini. Ihmisestä, joka eli kolmella eri vuosisadalla ja todella mielenkiintoisen elämän, saa kirjoitettua ihan oman blogitekstinkin!

Suosittelen käymään Kortesjärven Jääkärimuseossa. Itse näyttely, ja varsinkin oppaan kertomat tarinat, herättivät mielenkiinnon jääkäreiden historiaan ja heidän vaikutukseensa Suomen historiassa. Ilmeisesti Suomen Jääkärimuseo on nyt uudistettu ja tätä päivitystä kirjoittaessa auennut tänään (23.5.2017) yleisölle.

Seuraavaksi reitillämme olisi ollut Kajaanissa Ristijärvellä sijainnut Katvela ja sen pihapiirissä sijaitseva Uutela, jonka edestä Ristijärven suojeluskuntalaiset lähtivät talvisotaan, ja joka sota-aikana toimi sotasairaalana.

Katvelassa on Suojeluskunta- ja Lottamuseo. Se tuo esiin maamme itsenäistymisen ajan toimintaa paikallisesta näkökulmasta. Esillä on runsaasti aihepiiriin liittyvää alkuperäistä esineistöä, valokuvia ja asiakirjoja.





Ikäväksemme Katvela oli kiinni ja jouduimme tyytymään ikkunasta kurkisteluun. Ehkä ensi kerralla pääsemme tutustumaan myös tähän näyttelyyn. Kuvaus museosta oli hyvin mielenkiintoinen, vaikka kävimmekin Seinäjoella myös Suojeluskunta- ja Lotta Svärd-museossa.

Pysähdyimme tupakkitauolla tienvarressa. Oli niin upeat näkymät, että oli pakko ottaa kuva.

En ole kovin hääppöinen kalamies, mutta näen silti itseni kalastussaappaat jalassa heittelemässä virveliä.

Kaikki reissumme kuvat on otettu kännykällä. Meillä molemmilla oli Samsung S5 puhelimet. Tämän vuoksi kuvien laatu hieman vaihtelee. Olisin tämänkin kuvan laittanut isompana, jollei se olisi ollut pikselimössöä.

Vaikka kuljetimme mukanamme sadepilviä aina Porista Suomussalmelle saakka, tällä pysähdyspaikalla vettä ei tullut. Saimme rauhassa nauttia maisemista. Lisää maisemakuvia myöhemmin Hyrynsalmelta. Kyllä sieltä pari onnistunuttakin kuvaa löytyy. Upeita paikkoja, upeita maisemia.

Kohta alkavaan reissuumme olemmekin lainaamassa järjestelmäkameraa, jotta saisimme parempia kuvia. Ja enemmän tietysti.



Seuraavassa päivityksessa nähdäänkin pientä "ruokahaastetta". Vähän kevennyksiä, ettei koko matka olisi pelkkää sotahistoriaa.

Kauhava ja Iisakki Järvenpään tehtaanmyymälä

Kun pääsimme Kauhavalle, niin kännykkä kertoi, että matkamme varrella oli Iisakki Järvenpään tehtaanmyymälä. Tapsa oli jo aikaisemmin suunnitellut ostavansa pojilleen Raatteen portilta matkamuistoksi puukot, ja kyllä sillä sormet syhys, kun päästiin myymälään. Oli sit meinaan niin likellä, ettei ostanut puukkoja jo tuolta. Kuitenkin piti päänsä ja hillitsi itsensä. Rahat säästettiin Raatteen portille.


Itse oon käynyt kansalaisopiston kautta kurssin, jolla Ahjon Akka -nimisessä Taitotakomossa seppä Iro Mäntykorpi opetti ja ohjasi puukon taontaa. Omani ei mennyt ihan nappiin kun pienistä hankaluuksista johtuen leukuni jäi vain veistelypuukoksi. Vieressä kuva tekemästäni puukosta.

Aivan sattumalta sain taontani jälkeen kuulla, että kyseinen alasin, jota käytin, on aikoinaan kuulunut edesmennelle Tuffalleni eli isoisälleni. Hauska yhteensattuma ja kiva tarina kerrottavaksi.

Avovaimo oli myös mukana kurssilla ja todellakin mukavuusalueensa ulkopuolella. Puukon teki hänkin, ja olipa vielä paremman näköinen kuin minun. Hän antoi puukkonsa isälleen 60v syntymäpäivälahjaksi.


Iisakki Järvenpää (nimi alunperin Iisakki Heikinpoika Pikkuluhta 7.1.1859-6.3.1929) oli suomalainen itseoppinut puukkoseppä ja puukkotehtailija. Hän perusti puukkotehtaansa Kuhmoon. Iisakki kehitti yhdessä serkkunsa kanssa perinteisen kauhavalaisen puukkomallin. Järvenpää valmisti aluksi yksinkertaisia työpuukkoja, mutta jo jokusen vuoden myöhemmin hän valmisti lahjapuukon Venäjän perintöruhtinaalle ja tulevalle keisarille Nikolai II:lle. Vuonna 1905 Järvenpää alkoi käyttää valmistamissaan puukoissa veriuraa, jonka myös muut puukonvalmistajat myöhemmin omaksuivat.

Kuvassa kopio Lauri Törnin puukosta. Kävi taas tuuri, että satuimme eksymään myymälään, ja näimme tämän puukon. Liittyyhän puukko sotahistoriaan hyvin vahvasti, ja Suomeen ja sen historiaan muutenkin.

Pikainen henkilökuva jos et tiedä että kuka on Lauri Törni:

Lauri Allan Törni (vuodesta 1954 Larry A. Thorne; 28.5.1918-18.10.1965) oli kolmen maan armeijassa palvellut suomalainen sotilas ja Mannerheim-ristin ritari. Hän palveli Suomen armeijassa kapteenina, kansallissosialistisen Saksan Waffen SS-joukoissa 1941 Untersturmführerinä ja 1945 Haumptsturmführerina (kapteeni) sekä Yhdysvaltojen kapteenina vuodesta 1960. Hän kuoli helikopterionnettomuudessa Vietnamin sodassa ja hänet ylennettiin kuolemansa jälkeen postuumisti Yhdysvaltain armeijan majuriksi.

Törni oli erikoistunut sissisotaan ja olikin piikki venäläisten lihassa monien onnistuneiden "hiippailu reissujen" vuoksi. Hänen maineensa oli kova sekä Suomessa että Neuvostoliitossakin. "Tuokaa Törni elävänä tai kuolleena, maksamme hänestä kolme miljoonaa Suomen markkaa" Moskovan Tiltu kuulutti eetteriin.

Ruotsalainen metalliyhtye Sabaton on tehnyt laulun "Soldier of 3 armies", joka kertoo Lauri Törnistä.

Hauskoina pieninä yksityiskohtina: (1) Törni asui lapsena Viipurissa jääkärikenraali Woldemar Hägglundin isältä ostetussa talossa, joka oli myös entisen puolustusvoimain komentajan kenraali Gustav Hägglundin isoisä. (2) Törnit vuokrasivat osaa suuresta talostaan, ja yksi vuokralaisista oli olympianyrkkeilijä Sten Suvion veli, joka on taiteilija Aira Samulinin isä. (3) Legendaariseen Osasto Törniin kuului myös pitkä mies Turusta, tasavallan presidentti Mauno Koivisto.

Tässä, kun tarkistelen tietoja netistä, niin on kyllä mielenkiintoinen tuo Lauri Törnin tarina. Olen hänestä joskus kirjankin lukenut. Täytyykin kyseisestä, sotasankarinakin pidetystä elämäntapasotilaasta kirjoittaa kokonainen juttu tänne blogiin jonain päivänä.

Mutta nyt taas takaisin puukkoihin.

Vielä tänä päivänäkin Iisakki Järvenpää osakeyhtiö valmistaa tuotteensa itse; käsityönä, suomalaisista materiaaleista ja omassa tehtaassaan Kauhavalla. Materiaalit, koneet ja toimintatavat ovat vakiintuneet jo vuosikymmeniä sitten nykyiselleen, eikä niitä suunnitella muutettavankaan.

Mä arvostan kyllä tosi paljon tällaista käsityötä, ja nyt kyllä harmittaa ihan hirveästi, ettei tullut ajateltua, että Kauhavalla tehdään puukkoja. Jos vielä joskus eksyn Kauhavalle, niin otan kyllä varmasti yhteyttä Iisakki Järvenpään puukkotehtaalle, ja kysyn, että pääsisikö sinne kierrokselle näkemään, miten raudasta ja palasesta puuta syntyy puukko. Ja aivan varmasti kirjoitan siitä jutun tänne ja otan paljon kuvia.

Seuraavaksi ajellaan Kortesjärvelle.

Seinäjoen Suojeluskunta- ja Lotta Svärd-museo

Siinä sitten kun lähestyttiin Seinäjokea niin googlettelin taas tyyliin paikan nimi ja nähtävyydet. Me ei oltu aikaisemmin tutkittu meen ajoreittiä vasta kun Raatteentien lähistöltä. Niinpä olikin mukava yllätys että Seinäjoelta löytyi Suojeluskunta- ja Lotta Svärd-museo. Tuli siis ihan yllärinä, ja pakkohan sinne oli sit mennä käymään.

Taas jouduin varastamaan kuvan netististä. Älysin just että reissun alkupuolella otettiin aika vähän valokuvia ko keskityttiin lähinnä ihasteluun ja ihmettelyyn. Tässä siis kuva
Seinäjoen kaupungin keskustassa sijaitsevasta Etelä-Pohjanmaan Suojeluskuntapiirin talosta, joka toimii vapaaehtoisen maanpuolustuksen museona. Rakennukset on suunnitellut Alvar Aalto ja ne valmistuivat 1924-1926.

Tässä meidän reissumme ensimmäinen muistomerkki. Aloitetaan siis nähtävyydet niinkin tärkeillä sanoilla kuin Pro Patria. (eli Isänmaan puolesta.) Patsaan nimi on Suojeluskuntalainen ja se on pystytetty 1988. Sen on tehnyt professori Pentti Papinaho. Suojeluskuntatoimintaa kunnioittavan patsaan sijoituspaikaksi kaavailtiin alunperin Helsinkiä, mutta lopulta sijoituspaikaksi tuli Seinäjoki. Patsas on rahoitettu kansalaiskeräyksellä.
























Etelä-Pohjanmaan Suojeluskuntapiirin ja Lotta Svärd järjestöjen toimistot sijaitsivat täällä 1926
Kuvassa oleva vahanukke esittää Suojeluskuntapiirin päällikköä Matti Laurilaa, joka perheineen asui pitkään talon ylimmässä kerroksessa.

Tässä Tapsa häpäisemässä ylipäällikön toimistoa. Mannerheimin päämaja sijaitsi vapaussodan aikana tammi-maaliskuussa 1918 "päämajajunassa" joka sijaitsi Seinäjoen asemalla. Juna oli turvallisuussyistä ympäröity korkealla teräsverkkoaidalla sen jälkeen, kun Mannerheim oli joutunut murhayrityksen kohteeksi. Verkkoaidan takia kansa kutsui päämajaa "kanakopiksi". Mannerheim piti päämajaansa pisimpään juuri Seinäjoella.

Pieni poseeraus ratsastavan Mannerheimin vieressä. Mannerheim toimi puolustusvoimien ylipäällikkönä jokaisessa Suomen itsenäisyyden ajan neljässä sodassa.

Päärakennuksessa sijaitsevat suojeluskunnista, Lotta Svärd-järjestöstä ja jääkäreistä kertovat näyttelyt kokoustila, info ja museokauppa. Piharakennuksessa esitellään Mannerheim ja Seinäjoen päämaja-näyttely sekä suojeluskuntien monipuolista urheilutoimintaa.

Kierroksen lopuksi tutustuimme museokauppaan. Hyllystä löytyi jos jonkinmoista aiheeseen liittyvää materiaalia tuliaisiksi ja matkamuistoiksi avaimenperästä kortteihin. Myös Mannerheimiin liittyviä tuotteita löytyi hyllystä. Ylivoimaisesti upein koko museon valikoimasta olivat Marskin ryyppylasit. Niitä me kuolattiin Tapsan kanssa pitkä tovi ja vieläkin kun niitä ajattelee alkavat sormet syhyämään. Ehkä jonain päivänä... Taustalla takanani Ruotsissa valmistettu Boforsin 40 millimetrin ilmatorjuntakanuuna, joka alunperin suunniteltiin laiva-asennusta varten. Talvisodan aikana tällaisilla tykeillä saatiin ammuttua alas 128 neuvostoliittolaista lentokonetta ja jatkosodassa noin 400.

Yhteenvetona, museo oli mielenkiintoinen lisä meidän sotahistorian reissulle, varsinkin kun se tuli ihan yllärinä itselle että Seinäjoella sellainen on. En ole varma että olisiko museossa ollut mahdollisuus myös ohjattuun kierrokseen oppaan kanssa mutta siitä olisi kyllä saanut niin enemmän irti. Mielenkiintoinen paikka, paljon uutta tietoa ainakin minulle. Voisin käydä toisenkin kerran. Suosittelen piipahtamaan jos eksyy Seinäjoelle päin.


Kaupungista löytyy myös sodan ja veteraanien muistoksi Suomen ensimmäinen Mannerheim patsas joka on pystytetty 4.6.1955. Ikävä kyllä saimme tästä kuulla vasta reissumme jälkeen ja patsas jäi näkemättä. Herättiin muutenkin Seinäjoella oleviin nähtävyyksiin liian myöhään. Edellämainittu patsas sijaitsee Mannerheim-puistossa josta mulla ei ollut myöskään mitään käryä. Tarviikin varmaan suunnata Seinäjoelle uudelleen käymään paikat joista emme tuolloin tietäneet. Ehkäpä uusi Raatteen reissu..? Ensikerralla täytyy kyllä tehdä pohjatyöt paremmin.

Tervetuloa blogiini

Morjens!

Jos luet tätä blogia, niin oletan, että me saatammekin jo tuntea joko työhöni liittyen tai elämän varrelta. Jos nyt kuitenkin on niin, että olet eksynyt tänne, etkä tunne minua ennestään, ajattelin aloittaa blogini kertomalla itsestäni ja hieman taustoista, mistä tämä on oikein lähtenyt. 

Mä olen Sillanpään Sami, lähempänä 40v kuin 30v, ravintolatyöntekijä Porista. 

Oon ollut huono koulussakävijä, joten yleistietoni on aina ollut todella huono. Koulussa ollessani en jaksanut keskittyä tuntiopetukseen, ja vaikka kuinka yritin lukea läksyjä tai vaikkapa kokeisiin, mun päähäni nyt ei vain yksinkertaisesti ikinä jäänyt mitään. 

Lapsena luulin, että olen tyhmä, ja kun en muutenkaan koulussa pärjännyt, niin eipä siellä paljon sen jälkeen kiinnostanut käydäkkään. Hiljakkoin minulla diagnosisoitiin ADD-tarkkaavaisuushäiriö, joka ehkä selittää hieman lapsuuden ja nuoruuden huonoa koulumenestystä. Opin parhaiten tekemällä ja näkemällä, siksi nämä blogiretketkin ovat niin antoisia.

Kun parikymppisenä lähdin armeijaan, alkoi sotahistoria kiinnostaa. Nyt ihan viimeaikoina kaikki Suomen historia, mytologia ja uskomukset ovat nousseet mielenkiinnon kohteeksi. Nyt kyllä harmittaa, ettei koulussa tarttunut historia päähän, vaikka opettajakin oli ihan mahtava.

Tuossa noin vuosi sitten mun paras ystävä Tapio Niemi sai idean, että kun molempia kiinnostaa sotahistoria, niin olis hienoa käydä katsomassa tunnettujen taisteluiden tapahtumapaikoilla, että missä mitäkin on tapahtunut. Kohteeksi valikoitui Suomussalmi ja Raatteen tien taistelut, joita pidetään yhtenä talvisodan käännekohdista.

Tämä reissu oli yksi parhaista, mitä olen ikinä tehnyt. Paikat, joita löysimme, ja asiat, joita opimme, jäävät korvaamattomina muisteltavaksi vanhoille päiville asti.

Koska molemmat nautimme reissustamme niin paljon, päätin laittaa ottamamme kuvat facebookkiin ja kertoa matkamme tarinan kuvateksteissä, jos joku muukin innostuisi kuten mekin.

Kansioni keräsi toista sataa tykkääjää. Väki kommentoi kuviani, sain viestejä facebookissa ja ihmiset kehuivat livenä, kuinka reissumme oli todella hieno ja mielenkiintoinen.

Kun mä älysin, että miten paljon ihmiset seurasi meen reissun tapahtumia, jotkut jopa päivittäin, ja oikeesti sai siitä jotain, niin mä ajattelin, että mun on pakko kirjoittaa tästä niin, että muutkin kun mun kaverit löytäisivät tämän reissun.

Nyt mä sit kirjottelen tätä reissua blogin muotoon.

Kommentoikaa, kysykää.

Jos joku haluaa lähteä samoille mestoille niin meiltä saa yhteystietoja ja paikkoja missä kannattaa käydä.

Me meinataan Tapsan kanssa lähteä uudelle reissulle ensi vuonna ja mennä tutustumaan johonkin toiseen historialliseen kohteeseen.

Jos ihmiset pitävät tästä, niin laitan "raporttia" myös seuraavasta reissusta :)

Siispä tervetuloa! Nauttikaa, oppikaa ja innostukaa.

Kettu kuittaa!

Sami