Näissä kuvissa sitä ollaankin sitten Raatteen Portilla ja Talvisotamuseossa. Rauhassa saatiin katsella näyttelyä. Oltiin keväällä liikkeellä, ja eniten kävijöitä on kesäisin. Täällä käy kuulemma jopa kymmeniä tuhansia kävijöitä vuodessa
Pysäyttävät sanat muistolaatassa. Tarvii sanoa, että monta kertaa reissun aikana nousi iho kananlihalle. Tämän lukeminen oli yksi niistä. Suurilta osin oli liikuttava reissu. Tapsa onkin ajoittain aiheesta puhuessamme siteerannut tässä laatassa lukevaa tekstiä. Kiitoksia siis Haukila-Puraksen kylätoimikunnalle tästä muistoihin painuneesta laatasta.
Lavastettua sota-aluetta. Kivasti on koitettu ja onnistuttukin elävoittää sodan paikkoja ja tapahtumia. Muistaakseni tossa taustalla pyöri dokumentti, joka oli kasattu sodan ajan filmipätkistä ja valokuvista. Vähän kun olisi ollut vielä paukkupanoksia ja valoilla tehtyä lavastusta, niin kokemus olisi ollut aivan mahtava. Näinkin se oli jo hyvä.
Tapsa sihtailemassa Maxim-konekiväärillä M/09-21 talvimaisemissa. Tällaisella pyssyllä ei paljon lintuja metsästellä. Tai voi, mutta syötäväksi tuskin jää kovin paljon. Tiesittekös, että konekiväärin keksimisen vuoksi luovuttiin ratsuväestä aselajina? Tämän aseen keksiminen yhdessä rautateiden ja tykistön kehittymisen myötä muutti sodan luonnetta valtavasti. Puolustajan oli helppo ohjata hyökkääjän läpimurtokohtaan suuret määrät reservejä nopeasti, kun taas tykistöllä voitiin tuhota suuret määrät hyökkääjiä. Tämä taas johti siihen, että molempien osapuolten tappiot olivat suuret ja sota muuttuikin kilpailuksi aiheutetuista tappioista. Aina kehitys ja uudet keksinnöt eivät ole välttämättä hyvä juttu.
Museoon oli sisälle rakennettu myös tällainen korsu. Jos ei joku tiedä, niin korsuja käytettiin miehistön ja aseiden suojaksi, ja ne kaivettiin osittain tai kokonaan maan alle ja tuunailtiin luonnollisen näköiseksi. Korsut rakenneltiin yleensä puusta, ja niitä vahvistettiin rautalangalla ja kivillä. Rakennelma saattaa olla myös möysä, joka oli lähinnä tarkoitettu asumiseen eikä suojapaikaksi.
Kuva korsusta sisältä. Siinä piippalakit lämmittelevät kamiinan lämmössä. Saattaa olla, että tätä korsua käytettiin lääkintätarkoituksiin - päätellen paketoidusta kaverista. Myöhemmin lisää korsuista, kun pääsemme reissussa Purasjoki-linjan taistelupaikoille asti. Siellä on siis ryhmäkorsua ja taisteluhautaa ynnä muuta.
Tässä kuvassa on suomalaisten kenttälääkintävälineitä. Rohkeita kavereita nuo lääkintämiehet! Vaatii aika kylmiä hermoja, kun antavat ensiapua joskus pahemminkin haavoittuneille sotilaille. Heidän tehtäviinsä kuuluu myös haavoittuneiden hoitaminen pois tulen alta. Sinne sitten vaan samaan aikaan, kun vastapuoli ampuu kohti. Voimaakin pitää olla kuin pienessä kylässä, että saa kannettua haavoittuneet pois tulen alta. Nykypäivänä lääkintämiehet ovat suojattuja Geneven sopimuksien nojalla, eikä punaista ristiä kantavaa kulkuneuvoa tai henkilöä saa vahingoittaa. (Kerroppas se tykistölle ja pommikoneille...) Vastapainona lääkintämies saa käyttää asettaan vain itsensä ja potilaansa suojaamiseen. Taitaapi lääkintämiehen homma olla aika tyhjä arpa.
Lahti-Saloranta M/26 Aimo Lahden ja kapteeni Salorannan kehittämä pikakivääri, jonka toimintamekanismina on lyhyt piippurekyyli. Facebookissa erehdyin sanomaan tätä asetta Sampo-konekivääriksi, mutta innokas lukija korjasi minut oikealle tielle. Kiva silti huomata, että joku seuraa näitä meidän reissuja niinkin tarkkaan, että huomaa kuvateksteissäni virheitä ja jaksaa vielä korjatakin.
Viimeisessä postaukseni kuvassa, suomalaisen käyttämä käsiase sen kivan tarinan vuoksi.
Tämän valopistoolin on lahjoittanut suomalainen sotilas, joka jouduttuaan Talvisodassa venäläisen sotilaan kanssa lähitaisteluun (talvisodan monumentin paikkeilla) otti voitettuaan tämän aseen itselleen sotasaaliiksi, ja päätti, että hänet haudataan pistoolin kanssa. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin Raatteen portin perustaminen sai hänet muuttamaan mielensä ja hän lahjoitti aseen Talvisotamuseolle.
Ase ei siis ole niin ihmeellinen tai legendaarinen, mutta sen tarina on mielestäni hauska. Näitä tarinoita haluaisin blogiini kirjoittaa, mutta ikävä kyllä niitä on niin kovin vaikea löytää. Niitä kun ei ole kerätty tietääkseni mihinkään ylös, vaan niiden kuuleminen ja löytäminen on aika lailla tuurista kiinni, että kenet sattuu paikalla tapaamaan. Tämä tarina oli onneksi liitetty näyttelyn yhteyteen aseen kanssa. Muuten sekin olisi jäänyt kuulematta.
Siinä ehkä ideaa jollekkin tutkijalle tai kirjailijalle: kerätä vielä jäljellä olevilta veteraaneilta ja sodan ajan lapsilta tarinoita yksiin kansiin. Ehkä saattaisi löytyä tarinoita myös suusta suuhun kuultuna sukupolvilta toisille..?
Tässä oli nyt tämä blogipäivitys. Kuvia mulla olis ollut talvisotamuseosta paljon, mutta jostain pitää karsia. Jos lisätieto kiinnostaa niin kuvia löytyy myös mun facebook sivuiltani kansio on julkinen, ja sen pitäisi näkyä kaikille. Myös suosittelen käymään Talvisotamuseossa koska kaikkia asioita ei vain pysty tuomaan ihmisille ku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti