Rajavartioasema ja vartiomuseo

Tässä sitä nyt ollaan. Raatteen tien päässä. Enää on käymättä vartiomuseo ja muistaakseni yksityinen näyttely samassa pihassa. Tässä niistä muutama kuva:

Me itse asiassa luultiin Tapsan kanssa, että puomin takana alkaisi Venäjä, mutta kyllähän siinä on vielä pitkä pätkä tietä ennen kuin pitää puhua venäjää.


Kuvassa ennen talvisotaa rajavartioaseman luona sijainnut portti ja Tapsa kurkkimassa nykyisen puomin yli.

Kolmannen armeijakunnan jatkosodan muistomerkki.

Huomasin, että en ole ottanut rajavartioasemalta ulkoa valokuvia muuten kuin edellä olevasta puomista. Olisi pitänyt, koska vartiomuseo on ainoa ennen sotia rajavartiolaitoksen rakentama vartiorakennus, joka on säilynyt nykypäivään. Rakennus on entisöity vuoden 1939 ulkoasuun ja myös sisätilat esittävät saman vuoden tilannetta.

Pari kuvaa pihassa olleesta yksityisestä museosta. Tapsa ja Emma. Tässä museossa oli mukavaa, kun sai koskea aseisiin, kun muualla sai tyytyä katselemaan niitä lasiseinämän lävitse.

Emma on saanut nimensä 30-luvun suomalaisen iskelmän ja äänilevyä muistuttavan rumpulippaan (jonka kansi pyörii ammuttaessa) synnyttävän mielleyhtymän vuoksi. Näitä aseita saatiin niin monta sotasaaliiksi, että ne syrjäyttivät suomalaisen Lahti-Saloranta M/26 pikakiväärin. Emmat säilyivät puolustusvoimien käytössä 1990-luvulle saakka.

VTT ja Keksintösäätiö ovat arvioineet Suomi-konepistoolin erääksi merkittävimmistä suomalaiskeksinnöistä. Sitä käytettiin kymmenien vuosien ajan, kunnes rynnäkkökiväärit alkoivat yleistyä. Sitä pidettiin osatekijänä siihen, että Suomen lukumäärältään pienet joukot pärjäsivät talvisodassa puna-armeijaa vastaan.


Nämä pari kuvaa ovat Raatteen vartiomuseosta. Tämä onkin sitten viimeinen paikka, jossa käytiin tällä reissulla. Tai itse asiassa Tuurin kyläkauppa oli viimeinen, jossa kävimme, mutta sitä en ehkä laske nyt mukaan, kun ei kuulu eikä sovi tähän tarinaan.

Kuvassa on vartioasemalla käytettyä puvustoa. Kuulimme tarinan, jonka mukaan vartiopaikalla oli muutama mies päivystämässä, kun venäläiset tulivat rajan yli. Yksi miehistä havaitsi lähestyvät venäläisjoukot, ja juoksi sisälle ilmoittamaan muille. Muiden juostessa pakoon, yksi mies jäi vielä asemalle soittamaan ja ilmoittamaan, että suuri joukko venäläisiä on tulossa, jonka jälkeen hän repäisi puhelimen seinästä, ja lähti juoksemaan Raatteentietä pitkin.

Raatteen rajavartioaseman punkat särmästi pedattuna. Näissä ei ole ihan hetkeen maattu.


Niin olivat venäläiset päässeet viimeisen miehen lähelle, että olivat nähneet hänen juoksevan, ja yrittivät ampua, siinä kuitenkaan onnistumatta.


Kun venäläisen menivät asemalle sisälle, keittiössä odotti höyryävä puuro ja kuuma kahvi.


Että niinkin kiire oli vartiomiehillä tullut.


Tähän kuvaavaan tarinaan onkin hyvä päätellä mun ja Tapsan tarinointi tältä reissulta. Näitä tarinoita olisin halunnut enemmän tältä reissulta kerrottavaksi, mutta ikävä kyllä niitä oli kovin vähän.

Matka kohti Raatetta jatkuu. Muistomerkkejä melkein periltä

Oon aina tiennyt, että hannunvaakuna tarkoittaa nähtävyyttä, mutta ei niitä ole sen ihmeemmin tullut seurattua tai ajateltua. Nyt kun lähestyimme itselle tärkeitä tapahtumapaikkoja, niin asiaan kiinnitti enemmän huomiota.



Matkamme kohti Raatteentietä etenee. Seuraavaksi kuvia matkalta löytyneistä muistomerkeistä.




Siinä ensimmäinen Raatteen lähettyvillä sijaitseva muistomerkki, jolla kävimme. Tällä paikalla voittamattomasta puna-armeijasta tuli vain armeija. Muistan että kurkkua kivisti kyykistyessä kunnioituksesta sotaveteraaneja kohtaa. Tämä paikka ja tästä eteenpäin kuljemmekin historiallisesti tärkeällä alueella. Täällä tapahtuneiden taistelujen vuoksi Neuvostoliitto luopui tavoitteestaan katkaista Suomi. "Meiltä voidaan kyllä vaatia, mutta paha sitä on meiltä väkisin tulla ottamaan." Tällä paikalla Neuvostoliittokin ymmärsi sen.


Suomussalmen taistelujen päämuistomerkki. Edellisen muistomerkin jälkeen me ymmärrettiin se, että kyllä meidän on pakko käydä katsomassa ihan jokainen muistomerkki, mikä matkan varrelta löytyy. Toisaalta niinhän me olimme tehneetkin. Tapsa poseeraamassa. Ei ihan niin särmä, että korkeassa polviasennossa, mutta aika lähellä kuitenkin.


Tärkeät sanat yhdestä talvisodan tärkeimmästä taistelusta. Nämä sanat ovat lähtöisin Hjalmar Siilasvuon suusta. Hän oli tunnettu erityisesti Suomussalmen taisteluiden johtajana. Tämä mies taisteli kaikkiaan viidessä sodassa, mukaan lukien myös ensimmäisen maailmansodan taistelut Saksan itärintamalla. Suomussalmen tapahtumat antoivat toivoa ja uskoa, että Suomea ei niin vain vallatakkaan. Lisäksi sotasaaliina tuli suuri määrä aseita ja varusteita, joita hyödynnettiin myöhemmin tehokkaasti.


Tämä "liekkipatsas" on Suomussalmen taistelujen päämuistomerkki. Sen on suunnitellut niinkin nimekäs kaveri kuin Alvar Aalto. Huomatkaa siis, että kaksi edellistä kuvaa, ja seuraava, ovat myös samasta patsaasta. Tarvitsi ottaa kuva monesta suunnasta, kun joka sivulla oli jotain katsottavaa.








Tässä vielä kuva muistomerkin päällä olleesta kartasta. Kartta oli isompi kuin kuvasta näkyy, ja sitä oli tosi vaikea saada kokonaan kuvaan. En oikein kehdannut nousta muistomerkin päälle seisomaankaan.







Ukrainalainen muistomerkki. Tämä muistomerkki on pystytetty ukrainalaisen 44. divisioonan muistoksi. Se tuhottiin lähes viimeiseen mieheen. Divisioonaa voisi ehkä nimittää jopa eräänlaisiksi valiojoukoiksi, vaikkakin miesten motivaatio hyökätä suomalaisia vastaan oli hieman hakusessa, ja miehistön varustus ei ollut sopiva Suomen keleihin. Vaikka divisioona oli miesluvultaan sekä raskaalta aseistukseltaan täysin ylivoimainen, suomalaiset onnistuivat päihittämään tämän erikoisjoukon, ja se loi suomalaisille uskoa, ettei peli ollut vielä menetetty.


Vienan vapaussoturien ja pakolaisten muistomerkki. Tämä muistomerkki löytyi Raatteen portin pihasta. Suomen sisällissota on vielä tänä päivänäkin monelle todella arka aihe, kun naapurit ja veljet saattoivat joutua asettumaan vastakkain. Todella raakoja tekoja tekivät molemmat puolet toisilleen. Vankileireillä olleita kohdeltiin todella huonosti. Valkoiset telottivat punaisia vielä sotatoimien päätyttyäkin. Suomalaisia menehtyi suuri määrä, kummaltakin puolelta ja puolueettomiakin, mutta punaisia kuoli kuitenkin niin paljon enemmän. Terroritekojen vuoksi sota on kova paikka vielä tänä päivänäkin. Sota jakoi kansaa vahvasti vielä 1970-luvullakin.
Viimeinen 1918 sodan veteraaneista menehtyi 1.1.2009. Tämä mies oli Aarne Arvonen, (s.1897) jonka olen tavannut myös henkilökohtaisesti. Hän kun sattui olemaan minulle sukua. Hän taisteli Suomen Punaisessa kaartissa. Olen tainnut hänestä jotain aikaisemmin kirjoittaakkin. Tarkoitukseni on myös myöhemmin kirjoittaa Aarnesta oma juttunsa minulle luotettujen materiaalien pohjalta. Viimeinen Suomen Valkoisen armeijan veteraani, Lennart Lönnback (s.1905) menehtyi vuonna 2007.
Saksa ja Neuvostoliitto olivat vastakkain siis jo ennen toista maailmansotaa, Saksa kun tuki valkoisia ja Neuvosto-Venäjä punaisia.





Saman muistomerkin toisella puolella oli kaiverrettu laatta, joka kertoi Vienan vapaussodasta. Raatteentie toimi Vienan heimosotien ja pakolaisten valtaväylänä. Heimosotia käytiin Suomen itsenäistymisen jälkeen 1918-1922. Vielä jatkosodassa 1941-1944 aluetta suunniteltiin liitettäväksi Suomeen. Heimosodiksi kutsutaan Suomen lähialueilla käyneitä aseellisia selkkauksia. Suomen valtio ei "virallisesti" ollut mukana sodissa, mutta suomalaisia vapaaehtoisia oli mukana noin 9 000. Heimosotia käytiin, koska haluttiin yhdistää kaikki itämerensuomalaiset Suur-Suomeksi, tämä siitäkin huolimatta, että kaikki "autettavat" eivät itse sitä toivoneet. Näitä vapaaehtoisia kutsuttiin heimosotureiksi.










Tässä siis muistomerkit matkan varrelta Raatteen portille asti. Myöhemmin lisää muistomerkkejä.

Kortesjärven Jääkärimuseo ja vähän maisemiakin

Seuraavaksi matkustimme Kauhavan Kortesjärvelle, josta löytyy Jääkärimuseo, joka kertoo Suomen jääkäriliikkeen vaiheista. Museossa meitä odotti nainen, joka aivan selvästi rakastaa historiaa ja puhui todella intohimoisesti ja kattavasti liikkeen synnystä, toiminnasta ja historiasta. En ole varmaankaan koskaan saanut niin hyvää opastusta mistään. Tällaisia ihmisiä pitäisi saada muihinkin museoihin. Sanomattakin on selvää, että siellä vierähti tovi jos toinenkin.

Jääkäriliike alkoi vuonna 1915. Kortesjärveltä jääkäriliikkeeseen lähti 39 paikkakuntalaista, mikä oli asukaslukuun suhteutettuna suurin määrä koko maassa. Tämän vuoksi Jääkärimuseo sijaitsee juuri Kortesjärvellä. Koko Suomesta lähti lähes 2000 nuorukaista Saksaan oppimaan sotataitoja tavoitteenaan itsenäinen Suomi. Museossa on suuri kokoelma jääkärien sukulaisten lahjoittamaa materiaalia.

Kaiken kaikkiaan 1895 vapaaehtoista aloitti jääkärikoulutuksen 1915-1918. Heistä 1261 (67 %) osallistui Suomen sisällissotaan, suurin osa valkoisten puolella, mutta muutama myös punaisten. Osallistuneista kaatui 128 (10 %) ja haavoittui 238 (19 %). Talvisotaan osallistui kaikenlaisissa puolustustehtävissä rintama- ja kotijoukoissa sekä maanpuolustuksen siviilihallinnollisissa tehtävissä 774 jääkäriä, joista kaatui 24 (3 %) sekä haavoittui 19 (2 %) Mannerheim-risti myönnettiin 20 jääkärille.


Museossa tuli esille, että Tapsan joku sukulainen oli taistellut valkoisten riveissä sisällissodan aikana. Itse kun olen sukua viimeiselle elossa olleelle punakaartilaiselle, Aarne Arvoselle. (Hän oli myös Suomen paras satavuotias ja 111-vuotiaana menehtyneenä maamme vanhin ihminen!) Tämän esiin tuleminen johtikin koko loppureissun kestäneeseen piikittelyyn puolin jos toisin. Tai totta puhuen, se piikittely ei ole oikeastaan loppunut vieläkään. Ajattelin, että kirjoitan myöhemmin Aarnesta oman erillisen jutun blogiini. Ihmisestä, joka eli kolmella eri vuosisadalla ja todella mielenkiintoisen elämän, saa kirjoitettua ihan oman blogitekstinkin!

Suosittelen käymään Kortesjärven Jääkärimuseossa. Itse näyttely, ja varsinkin oppaan kertomat tarinat, herättivät mielenkiinnon jääkäreiden historiaan ja heidän vaikutukseensa Suomen historiassa. Ilmeisesti Suomen Jääkärimuseo on nyt uudistettu ja tätä päivitystä kirjoittaessa auennut tänään (23.5.2017) yleisölle.

Seuraavaksi reitillämme olisi ollut Kajaanissa Ristijärvellä sijainnut Katvela ja sen pihapiirissä sijaitseva Uutela, jonka edestä Ristijärven suojeluskuntalaiset lähtivät talvisotaan, ja joka sota-aikana toimi sotasairaalana.

Katvelassa on Suojeluskunta- ja Lottamuseo. Se tuo esiin maamme itsenäistymisen ajan toimintaa paikallisesta näkökulmasta. Esillä on runsaasti aihepiiriin liittyvää alkuperäistä esineistöä, valokuvia ja asiakirjoja.





Ikäväksemme Katvela oli kiinni ja jouduimme tyytymään ikkunasta kurkisteluun. Ehkä ensi kerralla pääsemme tutustumaan myös tähän näyttelyyn. Kuvaus museosta oli hyvin mielenkiintoinen, vaikka kävimmekin Seinäjoella myös Suojeluskunta- ja Lotta Svärd-museossa.

Pysähdyimme tupakkitauolla tienvarressa. Oli niin upeat näkymät, että oli pakko ottaa kuva.

En ole kovin hääppöinen kalamies, mutta näen silti itseni kalastussaappaat jalassa heittelemässä virveliä.

Kaikki reissumme kuvat on otettu kännykällä. Meillä molemmilla oli Samsung S5 puhelimet. Tämän vuoksi kuvien laatu hieman vaihtelee. Olisin tämänkin kuvan laittanut isompana, jollei se olisi ollut pikselimössöä.

Vaikka kuljetimme mukanamme sadepilviä aina Porista Suomussalmelle saakka, tällä pysähdyspaikalla vettä ei tullut. Saimme rauhassa nauttia maisemista. Lisää maisemakuvia myöhemmin Hyrynsalmelta. Kyllä sieltä pari onnistunuttakin kuvaa löytyy. Upeita paikkoja, upeita maisemia.

Kohta alkavaan reissuumme olemmekin lainaamassa järjestelmäkameraa, jotta saisimme parempia kuvia. Ja enemmän tietysti.



Seuraavassa päivityksessa nähdäänkin pientä "ruokahaastetta". Vähän kevennyksiä, ettei koko matka olisi pelkkää sotahistoriaa.