Aamu Hyrynsalmella - Vankileiri

Juna-asemalta meidät neuvottiin ajamaan vanhalle vankileirille. Ajomatka ei ollut pitkä, ja vaikka alueelle ei ollutkaan opasteita, niin löysimme perille. Tämä vankileiri olisi jäänyt käymättä, ellei juna-asemalla ollut huoltomies olisi sitä suositellut. Samalla, kun kirjoitan näitä blogitekstejä, niin tarkistelen myös faktoja ja opiskelen paikoista lisää. Tästä vankileiristä en löytänyt netistä muuta tietoa kuin sen, että sellainen on ollut olemassa.

Kuvassa on saksalaisten käytössä ollutta vankileirialuetta. Ensin näimme natsien rakennuttaman Kuolemanradan, ja nyt kävimme katsomassa, että missä radan rakentaneita vankeja pidettiin. Sen verran sain salapoliisin työtä tehtyä, että ainakin osa rataa rakentaneista vangeista oli kenttärangaistusleiri III:n vankeja.

Kenttärangaistusleiri III oli jatkosodan aikainen natsi-Saksan vankileiri. Sinä aikana, kun leiri sijaitsi Suomessa, lähes puolet vangeista menehtyi tauteihin, aliravitsemukseen tai vartijoiden surmaamana.

Tämän leirin kurinpitovankeja jätettiin rakentamaan Hyrynsalmen-Kuusamon kenttärataa.

Miehet tekivät metsä- ja kaivuutöitä kenttärataa varten. Kenttärangaistusleirin järjestyksen ylläpidosta vastasi erillinen SS-osasto. Aamulla työmaalleen siirtyessä vankien oli marssittava paraatimarssia nelijonossa Erikaa laulaen. (Koska avovaimo ei tunnistanut kappaletta, mainitsen vielä, että se on varmaan saksalaisten tunnetuin marssibiisi.) Tahdissa sekoavia vartijat hakkasivat. Puut kaadettiin kirveillä, maankaivu tapahtui kuokilla ja hakuilla. Rungot siirrettiin metsästä kantamalla. Miesten vaatetus oli hyvin kehnoa, lähinnä ryysyjä. Talvellakin useimmat joutuivat tekemään töitä avokäsin, vaikka alueella oli tammikuussa 1943 30 asteen pakkasia.

Karusta ilmastosta, kovasta työstä, heikosta muonituksesta ja huonoista olosuhteista johtuen suurin osa rangaistussotilaista sairastui lyhyessä ajassa. Joidenkin lähteiden mukaan vankien määrä aleni ensimmäisen puolen vuoden aikana 550:stä noin 300:een.

Kuvassa on noin 75 vuotta vanhaa piikkilankaa.
Kenttärangaistusleiri oli tarkoitettu pääasiassa Saksan sotavoimien sotilasvangeille, jotka oli tuomittu Saksan silloisen rikoslain mukaan. Vankeja leireille tuotiin Saksassa sijaitsevasta sotilasvankilasta. Vankeja oli tarkoitus käyttää rakennustöissä, miinanraivauksessa ja ruumiiden hautaamisessa. Ohjeet määräsivät vangit sijoitettavaksi kaikkein kovimpiin töihin ja vaarallisimpiin paikkoihin sotatoimialueella. Historioitsijoiden mukaan rangaistusleirien rangaistussotilailla oli suurempi kuolleisuus ja vielä kovemmat olot kuin puna-armeijan sotavankien leireillä. Osa vangeista oli tavanomaisia rikollisia, osa karkureita, kutsuntapakolaisia, aseistakieltäytyjiä tai pasifisteja ja osa natsihallinnon poliittisia vastustajia.

Kenttärangaistusleiri III perustettiin Torgaussa Brükenkopsin sotilasvankilassa 1. elokuuta ja laivattiin Suomeen saman kuun aikana. Pietarsaaresta matka jatkui kuitenkin kävellen Taivalkoskelle.

Marssille kuolleet vangit tai ryysyissä pohjoiseen kulkevat kahlehditut vangit eivät jääneet huomaamatta paikallisväestöltä. Vankien kova kohtelu ja surmaamiset saivat aikaan valituksia viranomaisille.

Nämä ovat taas niitä paikkoja, joissa ollessa pitää olla oikeasti aiheesta kiinnostunut, jotta näistä saa jotain. Joillekkin tämä on vain aidattua metsää, mulle ja Tapsalle tämä on vanhaa vankileiriä. Paikkoja katsellessa sitä huomasi miettivänsä, että ehkä tuossa kohtaa on ollut jonkun makuupaikka, jonka on luonto vallannut yli 70 vuodessa.

 Tietysti myös Suomella on ollut sotavankileirejä. Jatkosodassa 1941-1944 suomalaiset vangitsivat noin 64 000 neuvostosotilasta, jotka sijoitettiin leireille. Sotavangit jaettiin eri ryhmiin, kuten poliittisiin vankeihin, upseereihin ja miehistöön, ja usein myös eri etnisiin ryhmiin, esimerkiksi juutalaiset olivat omana ryhmänään.

Vuonna 1942 perustettiin päämajaan erillinen sotavankitoimisto, jonka päälliköksi määrättiin eversti Sulo Malm. 1943 hallinto siirrettiin yleisesikunnan päällikön alaisuuteen. Sotavankikomentajan esikunnan päämiehenä toimi myös eversti Malm. Näiden tehtävänä oli vastata sotavankien hallinnosta.

Sotavankikomentajan esikunnan alaisuudessa toimi myös sotavankitarkastajia, joiden tehtävänä oli valvoa vankien käsittelyä, käyttöä, vartiointia ja huoltoa. Sotatoimiyhtymissä toimi sotavankiasian upseereita, jotka tekivät tarkastuksia sotatoimialueen vankimuodostelmissa. Kotialueella myös suojeluskuntapiirien komentajat olivat vastuussa piirinsä alueella olevien sotavankien kohtelusta.

Tässä todiste siitä, että minäkin olin paikalla.

Vaikka suomalaiset olivatkin tarkkoina sotavankiensa kohtelusta, natseilla ei ollut ihan sama meininki. Rangaistusvangit saattoivat joutua surmatuiksi pienimmästäkin syystä. Rangaistussotilaiden saavuttua Metsäkylän koululle, eräs vanki etuili ruokajonossa, jolloin hänet siirrettiin sivuun ja ammuttiin välittömästi. Suomalaisen silminnäkijän mukaan vankeja roikotettiin ranteistaan sidoittuina puiden varaan kiinnitetyissä poikkipuissa kuolemaan asti. Kiinni saadut karkaamista yrittäneet vangit ammuttiin paikalleen.

Jatkosodan ensimmäisenä talvena marsalkka Mannerheim oli huolissaan paitsi sotilaiden ja siviilien ravitsemuksesta myös sotavankien ruoka-annoksista. Marski piti raportteihin syvennyttyään sotavankien muonan vitamiinipitoisuutta riittämättömänä ja vaati parannuksia sotavankien oloihin. Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana marsalkka vetosikin Genevessä sijaitsevaan Kansainvälisen Punaisen Ristin komiteaan. Seurauksena Yhdysvalloista ja Sveitsistä saatiin seuraavan kahden vuoden aikana 200 tonnia elintarvikkeita ja lääkkeitä sotavangeille. Jakelu sotavankileireille tapahtui SPR:n kansainvälisen komitean ohjeiden mukaan ja heidän edustajiensa valvonnassa.

Mannerheim myös vieraili sotavankileirillä tarkastaen vankien vaatetusta ja asuinoloja, ja jopa maistoi heidän ruokaansa. Palattuaan Mikkelin päämajaan hän lähetti jokaiselle upseerivangille savukeaskin omalla kustannuksellaan. Tämä maksoi marsalkalle 9000 silloista markkaa.






Vankileiriltä jatkoimme matkaa kohti Suomussalmea ja Raatteentietä. Seuraava päivitys onkin jo ihan Raatteen portin lähituntumasta.

Aamu Hyrynsalmella - Rautatieasema ja natsien kuolemanrata

Hyrynsalmen - Kuusamon kenttärata.

Täällä meillä kävi ihan mahdottoman hyvä tuuri. Päästiin paikalle ja katseltiin vähän ympäristöä. Ei infotaulua, ei tarinaa, vaikka hieman pihalla käveltiin ja tutkittiin. Oikeastaan mikään ei kertonut paikan historiasta tai tapahtumista. Rautatieasemakin oli kiinni. Käytiin kuitenkin vähän nykimässä oven kahvaa ja se oli auki. Sisälle kurkattuamme vastaan tuli joku paikallinen huoltomies tai vastaava, ja selitettiin sitten, että olemme historiaan pureutuvalla roadtripillä, ja kysyttiin, että osaisiko hän kertoa meille jotain Kuolemanradasta ja alueen historiasta. No tämä mies sattui olemaan kohtalaisen hyväkin tarinankertoja, ja uskon että saimme tässä paikassa kuulla tarinan, jota ei missään kirjoissa luekkaan. Tästä lisää kuvateksteissä.

Kuva on  Hyrynsalmen rautatieasemalta. Täältä on alkanut natsien 1942-1944 rakentama 178 km pitkä "Kuolemanrata", jota oli rakentamassa pakkotyönä yli 3000 venäläistä sotavankia, puolalaista pakko-otettua työvelvollista ja saksalaista sotavankia. Rata rakennettiin rintaman huoltokuljetuksia varten ja sen rakentajat olivat Kenttärangaistusleiri III:n vankeja.

Vetäytyessään saksalaiset tuhosivat radan ja sen kiskomateriaali luovutettiin sotakorvauksina Neuvostoliitolle. Itse radan teki erikoiseksi se, että se oli kapearaiteinen. Sen leveys oli vain 750 mm (maailman yleisin raideleveys on 1435 mm). Myöhemmin rakennettu leveäraiteinen Hyrynsalmi-Taivalkoski osuus seurasi kenttäradan pohjaa aina Korvuan asemalle saakka.

Tämä rakennus on Hyrynsalmen rautatieasema. Sattumalta paikalla olleen "yleismies Jantusen" kertoman tarinan mukaan saksalainen upseeri ja Hyrynsalmen asemamestari ystävystyivät ja heistä tuli hyvinkin läheisiä. Kertojan mukaan jokaviikkoinen perjantai- ja ehkä lauantaipullokin avattiin ja juotiin usein yhdessä. Tämän johdosta, kun Saksa vetäytyi Hyrynsalmesta ja poltti kaikki tienoon rakennukset, juna-asema oli ainoa rakennus, joka säästettiin tuholta.

Tämä strategisestikin tärkeä pääteasema rakennettiin 1939. Saksalaiset räjäyttivät radan vetäytyessään 1944. Saksalaisella perusteellisuudella tehdyn miinoituksen takia kiskotuksen purkaminen osoittautui niin hitaaksi, että saataviaan kiirehtivälle Neuvostoliitolle annettiin radan tilalta muualta kerättyä kiskomateriaalia ja suoraan pystymetsästä tätä kiskotusmatkaa varten tehdyt kyllästämättömät ratapölkyt.